Kosken johtaja Marja Heikkilä jää sivuun lähes kaksikymmentä vuotta hoitamastaan tehtävästä helmikuun alussa. Kirjoituksessaan hän muistelee Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen alkuaskelia ja kehitystä vuosien varrella sekä korostaa kohtaamisen merkitystä sosiaalialalla.
Kun 20 vuotta sitten Raili Haakin kanssa käynnistimme Kosken toimintaa, olimme innoissamme ja onnellisia siitä, että vihdoinkin sosiaalialalle saatiin pitkäjänteistä ja suunnitelmallista kehittämistyötä turvaava toimija. Saimme koota, yhdistää ja välittää sosiaalialan kokemuksellista ja tieteellistä tietoa ja vahvistaa alan ammattitaitoa.
Meitä oli vain kaksi mutta uskoimme vahvasti verkoston voimaan. Koskea oli helppo rakentaa perinteisen Keski-Suomen sosiaalijohdon vahvan yhteistyön ja -hengen pohjalle. Verkostoa laajennettiin sote-toimijoihin, yliopistoon, ammattikorkeakouluun, ammattioppilaitoksiin ja sosiaalialan järjestöihin ja kokemusasiantuntijoihin. Vuosien varrella Kosken työryhmissä, seminaareissa ja tapahtumissa olen tavannut tuhansia ja tuhansia sosiaali- ja muilla aloilla toimivia ammattilaisia, tutkijoita, asiakkaita, kehittäjiä ja opettajia. He ovat tuoneet merkittävän panoksensa Kosken työskentelyyn, ja heiltä olen oppinut vuosien mittaan valtavasti.
Muutosten keskellä kohtaamisen merkitys pysyy
20 vuodessa alan lainsäädäntö ja osaaminen on edistynyt pitkin harppauksin; on saatu uusi sosiaalihuoltolaki, lastensuojelulakia on parannettu useaan otteeseen, sosiaalityön erikoistumiskoulutus ja valtion tutkimusrahoitus ovat vihdoin toteutuneet. Ja sote-uudistus! Myös digitalisaatio, jota yritimme vuosi kausien ajan edistää oikein onnistumatta, lähti toimeentulotukiuudistuksen ja koronan myötä sosiaalialalla uuteen lentoon.
Mutta paljon on myös pysyvää, jonka ei soisi muuttuvan. Olemme Koskessa aina arvostaneet kohtaamisia, kahvihetkiä ja vuorovaikutusta. Parhaat kehitysideat ovat syntyneet kiihkeissä keskusteluissa, vapaassa ideoinnissa ja kahvihuoneen vitsien lomassa. Minun on vaikeaa nähdä sosiaalialaa ilman kasvokkaista kohtaamista. Voisin kysyä samaa, kuin Anna-Stiina Nykänen 30.1.2022 Helsingin sanomissa:
” Nyt olemme lähes luopuneet tapaamisista. Eikä se ole vain koronan vika. Muutos tapahtui jo ennen sitä.
Työvoimatoimistot, sosiaaliala, mielenterveyden hoito, pankkiasiat, parinetsintä… Asioita on jo pitkään hoideltu ilman kohtaamista silmästä silmään.
Onko silloin helpompi olla tyly? Opimmeko toisiltamme vähemmän kuin ennen?”
Näkemiin – vaan ei hyvästi
Koske taitaa olla minun viides lapseni, joka nyt on jätettävä toimimaan ilman ”äitiä” – tosin se toimi jo vallan mainiosti vuosina 2014–2016, kun olin sote-hommissa. Mutta niin kuin äiti seuraa lastaan maailmalla, niin minäkin seuraan Koskea. Tilaan Kosken uutiskirjeen. Ja luulen, että tämä lapsi on varmempi kirjeenkirjoittaja kuin moni muu!
– Marja Heikkilä
