Kesällä päättyneen PRO SOS -hankkeen yhtenä ajankohtaisena teemana oli palvelutarpeen arviointi. Hankkeessa tuotettiin Näkökulmia palvelutarpeen arviointiin -julkaisu sosiaalihuoltolain soveltamisen tueksi, jossa syvennytään palvelutarpeen arvioinnin prosessiin. Palvelujen ja tuen tarpeita on toki arvioitu ennen lakiuudistustakin, mutta käsitteenä palvelutarpeen arviointi tuli sosiaalityöhön uuden sosiaalihuoltolain (L 30.12.2014/1301) mukana. Tämän vuoksi tietoa prosessin sisällöstä sekä tukea sen toteuttamiseen tarvitaan kentällä.
Teoksen ensimmäisessä osassa käydään läpi palvelutarpeen arvioinnin taustaa ja perusteita. Jutta Paavola ja Katri Viitasalo esittelevät artikkelissaan teoriataustaa tarpeiden ja hyvinvoinnin määrittelylle sekä mittaamiselle. Mitä tuen tarpeella tarkoitetaan ja mistä se syntyy aikuisella? Markku Hallikainen perkaa sosiaalihuoltolain pykälien kautta tarkemmin, mitä laissa palvelutarpeen arvioinnilla tarkoitetaan ja mitä huomioitavaa siinä on aikuissosiaalityössä. Palvelutarpeen arvioinnin keskeinen tavoite lain pohjalta on oikea-aikaisen, oikeanlaisen sekä riittävän palvelun etsiminen asiakkaan hyvinvoinnin edistämiseksi. Minna Zechner ja Tytti Hytti päättävät pohjustuksen palvelutarpeen arvioinnin taustalla olevien teoreettisten lähtökohtien läpikäynnillä.
Toisessa osassa pureudutaan tarkemmin sosiaalihuoltolaissa esiintyviin uusiin prosesseihin ja käsitteisiin. Jutta Paavola ja Markku Hallikainen tarkastelevat artikkelissaan yksityiskohtaisesti asian vireilletulon ja palvelutarpeen arvioinnin prosesseja. Prosessien kautta oma työ tulee näkyväksi työntekijälle, mutta prosessien avaaminen myös asiakkaalle tai läheiselle parantaa läpinäkyvyyttä ja luottamusta. Kirjoittajat jakavat vireilletulon edelleen käynnistämisvaiheeseen, vireilletulon käsittelyyn ja ratkaisuun palvelutarpeen arvioinnin aloittamisesta. Palvelutarpeen arviointi jakautuu taas arvioinnin toteutukseen, arvioasiakirjaan ja arviointivaiheen päättymiseen. Prosessi loppuu asiakkuuden käynnistämiseen tai päättymiseen arvioasiakirjan pohjalta, mutta se voidaan tehdä asiakkuuden aikana uudestaan, jotta korjaaville päätöksille saadaan riittävät perustelut.
Marianne Kuorelahti ja Sinikka Volanto käsittelevät tarkemmin sosiaalihuoltolakiin kirjattua erityisen tuen tarvetta (johon myös sosiaaliasiamies on kiinnittänyt huomiota raportissaan). Sosiaalihuoltolaissa viitataan erityisen tuen tarpeen huomioimiseen monissa pykälissä, mutta itse käsite on määritelty hyvin väljästi, mikä jättää tilaa monenlaisille tulkinnoille siitä, mitä erityisellä tuen tarpeella tarkoitetaan. Tulkinnoissa erityisen tuen tarpeen määrittely on liittynyt vahvasti henkilön kykyyn hakea palveluja ja ajaa asioitaan, mutta se voi nousta esiin myös palvelutarpeen arvioinnin aikana. Laki korostaakin sosiaalihuollon ammattilaisen ammattitaitoa erityisen tuen tarpeen havaitsemisessa, ja erityisen tuen tarpeen kirjaaminen lakiin on tarkoitettu asiakaslähtöisemmän työn tueksi. Erilaiset porrastetut mallit luokitteluineen voivat toimia apuvälineinä erityisen tuen tarpeen arvioimisessa, mutta niistä ei saa muodostua liian kaavamaisia käytäntöjä.
Lopuksi Anu Paananen pohtii omatyöntekijyyttä palvelutarpeen arvioinnin näkökulmasta. Omatyöntekijän nimeämisen tarve päätetään palvelutarpeen arvioinnin yhteydessä, sillä jo olemassa olevia palveluja ja verkostoja tulee hyödyntää selkeän palvelukokonaisuuden luomiseksi ja päällekkäisyyden välttämiseksi. Asiakkaalla ja työntekijällä voi olla myös näkemys omatyöntekijän tarpeellisuudesta. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten omatyöntekijästä kertoo asiakkaalle, sillä termi voi olla vieras tai se voidaan kokea negatiiviseksi asiaksi. Jo palvelutarpeen arvioinnissa luodaan pohjaa sille, millaiseksi omatyöntekijä-asiakassuhde voi jatkotyöskentelyssä rakentua, minkä vuoksi aitoon vuorovaikutukseen on tärkeä panostaa.
Kolmannessa osiossa esitellään erilaisia työmenetelmiä, joita voi hyödyntää palvelutarpeen arviointia tehdessä. Jutta Paavola aloittaa kirjoittamalla aikuisen palvelutarpeen arvioinnin työskentelymallista, jossa tarkoituksena on käydä aikuisen ihmisen elämän keskeiset teemat keskustellen läpi. Työskentelymallin taustalla ovat sosiaalihuollon määrämuotoisen kirjaaminen tarpeet sekä erilaiset työ- ja toimintakyvyn mittarit. Paavola jakaa työskentelymallin kolmeen aikuisen arkea käsittelevään teemaan, joita käsitellään vähintään kolmen kerran aikana. Teemoja tarkastellaan asiakkaan vahvuuksien, riskitekijöiden sekä tuki- ja palveluverkostojen kautta yhdessä keskustellen.
Heli Huhta ja Kirsi Unkila kirjoittavat mittaamisesta sosiaalityössä ja esittelevät kokemuksia Kykyviisari-toimintamallin käytöstä PRO SOS -hankkeessa. Sosiaalityössä mittaaminen on koettu hankalaksi alan laadullisen ja verkostomaisen luonteen vuoksi, vaikka siihen kuuluu kiinteästi myös tiedon tuottaminen ja selonteko. Kykyviisari-toimintamallin takana on Työterveyslaitoksen Sosiaalinen osallisuus ja työ ja -toimintakyvyn muutos (Solmu) -koordinaatiohanke, ja se perustuu vastaajan itsearviointiin sekä systemaattiseen yksilötason tietojen keräämiseen. Kumuloituneen yksilötason tiedon kautta voidaan saada tietoa myös laajemmista ryhmistä. Parhaiten Kykyviisarin nähtiin toimivan puheeksiottamisen työvälineenä konkretisoinnissa ja keskustelun tukena. Toimintamallin ei nähty sopivan kuitenkaan kaikille asiakkaille ja kehittämisen tarve nähtiin etenkin Kykyviisarin integroinnissa osaksi asiakastietojärjestelmää.
Pirkko Haikara kertoo taas dialogisista työmenetelmistä palvelutarpeen arvioinnin apuna. Vuorovaikutus ja kohtaaminen ovat tärkeitä asioita sosiaalityössä, joilla rakennetaan tasa-arvoista ja luottamuksellista suhdetta asiakkaan kanssa. Haikara kertoo dialogista toimintakulttuuria vahvistavien työpajojen kokemuksista sekä suosittelee kokeilemaan aikuissosiaalityössä erilaisia verkostokarttoja tai Tulevaisuuden muistelu -verkostoneuvonpitoa.
Osion päättää Tytti Hytti pelillisyyttä ja toiminnallisuutta käsittelevällä artikkelillaan. Osallisuutta palvelutarpeen arvioinnin aikana voidaan lisätä erilaisin toiminnallisin keinoin, sillä leikillisyys voi luoda positiivista vuorovaikutusta, vapauttaa ilmapiiriä ja mahdollistaa asiakkaan roolin aktiivisena toimijana. Pelillisyyttä hyödyntävät toimintamenetelmät voivat esimerkiksi auttaa jäsentämään omaa elämää ja keskustelemaan vaikeistakin aiheista (lisää pelillisyydestä Kesälukemista -artikkelista).
Näkökulmia palvelutarpeen arviointiin -julkaisun viimeisessä osassa keskitytään monialaisiin toimijoihin. Marjukka Heikkilä kirjoittaa monialaisen työskentelyn tärkeydestä sosiaalityössä ja etenkin palvelutarpeen arvioinnissa. Monialaisen yhteistyön kautta asiakkaan tilanteesta saadaan kokonaisvaltainen kuva sekä mahdollistetaan oikea-aikaisen ja sopivan tuen saaminen, mutta yhteistyö ei ole aina helppoa. Heikkilä kertoo monialaisen yhteistyön kehittämisen työpajoista, joissa nousi esiin, että yhteistyössä haasteelliseksi koetaan usein työn- ja vastuunjako palvelutarpeen arvioinnin ja omatyöntekijän määräytymisen lisäksi. Tärkeää monialaisessa yhteistyössä ovat yhteistyötaidot, yhteiset pelisäännöt ja tehokas tiedonkulku eri asiantuntijoiden välillä.
Eija Tiihonen, Kaisu-Leena Raikisto ja Anu Ritsilä jatkavat artikkelissaan samalla teemalla ja kertovat tarkemmin monialaisesta palvelutarpeen arvioinnista terveyssosiaalityössä. Terveyssosiaalityössä liikutaan terveyden- ja sosiaalihuollon rajapinnalla: työssä yhdistyy tieto sosiaalipalveluista sekä sairauden ja hoidon vaikutuksista ihmisen arkeen. Verkostotyö, koordinointi ja yhteistyö ovat tärkeää terveyssosiaalityössä, jossa toimitaan moniammatillisissa tiimeissä. Sosiaalisen tilanteen arvioinnissa sosiaalityöntekijä tarkastelee terveydentilaan ja toimintakykyyn liittyviä asioita muodostaen kokonaiskuvan asiakkaan tilanteesta, jota voidaan käyttää hyväksi asiakkaan hoidossa ja kuntoutuksessa. Kirjoittajat kertovat myös erilaisista kokeiluista yhteispäivystyksessä sekä psykiatria- ja päihdepalveluissa, joissa sosiaalihuoltolain mukaista palvelutarpeen arviointia on tehty terveydenhuollon sosiaalityössä yhteydessä.
Julkaisun päättää Daniela Grundischi, joka kirjoittaa arvoverkkomenetelmän hyödyntämisestä monialaisen yhteistyön johtamisessa. Arvoverkkokartta on visuaalinen työkalu, joka tuo näkyväksi verkoston toimijat, palvelut ja toimijoiden mukaan tuoman lisäarvon. Menetelmää käytettäessä tullaan samalla visualisoineeksi myös asiakkaiden palvelukartta, ja usein tuloksena on myös uusia toimintamalleja tai menetelmiä. Grundischi esittelee monialaisen palvelutarpeen arvioinnin mallin, joka syntyi arvoverkkokartan muodostamisen tuloksena. Malli jakautuu ydintiimiin, jonka ammattilaiset työskentelevät suoraan asiakkaan kanssa, ja laajempaan verkostoon, jossa käsitellään palvelukehitystä ja verkoston johtamista.
Kattava julkaisu tarkastelee palvelutarpeen arviointia aikuissosiaalityössä monesta näkökulmasta ja tarjoaa pohdittavaa sekä uusia ideoita työhön. PRO SOS -hankkeen sivuilta Palvelutarpeen arviointi -teeman alta löytyy lisää materiaalia aiheesta, kuten tämän artikkelin kuvituksena oleva Keski-Suomen mallinnus palvelutarpeen arvioinnista. Käy tutustumassa!
