Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa käytetään useita eri käsitteitä, joilla viitataan ainakin osittain samoihin asiakasryhmiin. Minna Keräsen harjoitteluraportti pureutuu käsiteviidakkoon ja tarkastelee tutkimuskirjallisuuden valossa erityistä tukea, paljon tukea ja paljon palveluja tarvitsevien asiakkaiden suhdetta. Mitä milläkin käsitteellä tarkoitetaan ja millaiseen asiakasryhmään niillä viitataan?
Erityisen tuen tarve – selkeää teoriassa mutta monitulkintaista käytännössä?
Erityistä tukea tarvitseva henkilö on kirjattu vuonna 2015 voimaan tulleeseen sosiaalihuoltolakiin. Lain mukaan erityistä tukea tarvitsevalla henkilöllä on ”erityisiä vaikeuksia hakea ja saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja kognitiivisen tai psyykkisen vamman tai sairauden, päihteiden ongelmakäytön, usean yhtäaikaisen tuen tarpeen tai muun vastaavan syyn vuoksi, ja jonka tuen tarve ei liity korkeaan ikään” (SHL 1301/2014, 3§). Lailla pyritään turvaamaan se, että vaikeimmassa asemassa olevat henkilöt saavat tarvitsemaansa apua.
Tutkimuskirjallisuudessa erityisen tuen tarvetta ei problematisoida, vaan se näyttäytyy itsestäänselvyytenä. Käytännön työssä käsite ja sen tulkitseminen herättävät kuitenkin hämmennystä. Erityisen tuen tarpeeseen ei ole määritelty tarkkoja kriteerejä, minkä vuoksi lain tulkinta vaihtelee kunnissa. Usein erityisen tuen tarpeen tunnistaminen jää ammattilaisen ”mutu-tuntuman” varaan, mutta joskus tulkintaa voi ohjata asiakkaan tarpeen sijaan kuntien resurssit.
Sukellus käsiteviidakkoon – paljon palveluja tarvitseva vai käyttävä vai tukea tarvitseva?
Keränen kiinnittää huomiota paljon palveluja tarvitsevien ja paljon palveluja käyttävien käsitteiden eroihin. Paljon palveluja käyttävät asiakkaat eivät ole automaattisesti paljon palveluja tarvitsevia, sillä palveluiden pariin voidaan hakeutua esimerkiksi yksinäisyyden tai tietämättömyyden vuoksi. Terveydenhuollon palveluihin saatetaan hakeutua sen vuoksi, ettei tiedetä, minne muuallekaan mennä. Paljon palveluja tarvitsevat eivät taas välttämättä käytä niin paljon palveluja kuin heillä olisi tarvetta, mikä voi johtua esimerkiksi aiemmista huonoista kokemuksista palveluihin liittyen.
Paljon palveluja tarvitsevia asiakkaita on pyritty tunnistamaan terveydenhuollon käyntimäärien perusteella, mutta tärkeä osa asiakasryhmän määrittelyä olisi monialaisen tuen tarpeen tunnistaminen. Monialaisen tuen tarpeen taustalla on usein samanaikaiset toisiinsa vaikuttavat ongelmat ja palvelutarpeen jakautuminen usealle eri taholle. Tuen tarpeen tunnistamiseen on kehitetty erilaisia työkaluja, mutta usein monialaisen tuen tarpeen tunnistamisen taustalla voi olla esimerkiksi ammattilaisen huoli asiakkaan tilanteesta ja kokemus siitä, että ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan muitakin ammattilaisia. Kun sirpaloituneessa palvelujärjestelmässä tieto ei kulje eri palvelujen välillä, ammattilaiset eivät hahmota järjestelmän kokonaisuutta eivätkä asiakkaat osaa toimia sen sokkeloissa, nousee moniammatillisen yhteistyön ja koordinaation merkitys suureksi.
Tuen tarve ei kuitenkaan merkitse samaa kuin palvelun tarve. Keränen huomauttaa, että vaikka paljon palveluja tarvitsevat ja paljon tukea tarvitsevat asiakkaat näyttäytyvät kummatkin monialaisen palvelun tarpeen kautta, ei niillä viitata samaan asiakasryhmään. Vain osa paljon palveluja tarvitsevista tarvitsee myös paljon tukea. Paljon tukea tarvitsevan rinnalle Keränen nostaa vielä avuttomuuden käsitteen, jolla tarkoitetaan toimintakyvyn puutetta, joka estää toimimasta olosuhteiden vaatimalla tavalla. Avuttomuus voi muodostua monesta eri syystä: terveydentilasta, osaamattomuudesta toimia palvelujärjestelmässä tai esimerkiksi puuttuvista verkkopankkitunnuksista, mikä estää sähköisen asioinnin.
Ratkaisuja koordinaatiosta ja osallisuudesta
Palvelujärjestelmän pirstaleisuus tuottaa monialaisen palvelun tarvetta mutta myös tuen tarvetta, kun monimutkaisessa järjestelmässä toimiminen aiheuttaa haasteita asiakkaille. Palveluja koordinoimalla voidaan kohdentaa palveluja paremmin asiakkaiden tarpeita vastaavaksi ja panostaa asiakkaiden kohtaamiseen. Keränen kuvaakin esimerkiksi palveluohjauksen toimivan ”välittäjänä siinä yksilön ja yhteiskunnan kohtaamispisteessä, johon avuttomuuden ja tuen tarpeen syntyminen voidaan paikantaa”. Myös yksi tulkinta erityisen tuen lakiin kirjaamiselle voisi olla se, että heikoimmassa asemassa olevien oikeuksien toteutumisen turvaamiseksi heidän palvelujensa koordinoiminen tekee sosiaalityöntekijä.
Tuen tarvetta voidaan lieventää myös osallisuutta vahvistamalla, kun asiakkaan kokema elämänhallinnan ja ymmärrettävyyden tunne kasvaa. Tämä vaatii kuitenkin palvelujärjestelmältä ja ammattilaisilta osallisuuden lisäämistä työskentelyprosesseihin kehittämällä uudenlaisia toimintatapoja sekä osallisuuden juurruttamista toimintakulttuuriin.
Tutustu harjoitteluraporttiin tarkemmin:
Keränen: Erityistä tukea tarvitseva, paljon palveluja tarvitseva vai paljon palveluja käyttävä?
